Toisen kerran kohtasin ajatuksiani seisoessani ulkona pakkasessa ja katsoessani sillan aööa virtaavasta joesta nousevaa usvaa. Näky oli todella kaunis. Pysäyttäväkin. Rakastan luontoa, rakastan sitä kuinka Jumala puhuu luonnon kautta. Olen omat ajatukseni kohdannut monesti seisoessani luonnon keskellä, kuunnellen luonnon ääniä ja haistellen sen tuoksuja. Kaikella on tarkoitus, myös surulla. Se tunne, kun seisot kaukana valtateistä, keskellä korpea suon laidalla odottelemassa tavarajunaa.. Korppi huutelee jossain, mutta ei kuitenkaan näyttäydy, suon tuoksu... Odotat junaa ja kelloon vilkaisuk ertoo että se saattaisi kohta olla kohdalla, odotellessa maistelet luonnon antimia, karpaloita ja havahdut etäältä kuuluvaan kovin vaimeaan jylyyn, joka voimistuu, pian voit kuulla äänestä keulilla olevan veturityypin ja että kyseessä on raskas juna, koska moottorin kierrokset on kovilla. Hetkeksi junan jyly ja ulina ja lovipyörien kolkatus peittää kaiken alleen, kunnes taas vaimenee ja jäljellä on vain muisto, ja pari kuvaa kameran muistikortilla...
Voisin verrata kokemusta myös vaikeuksiin, yhtälailla vaikeudet voi peittää kaiken alleen, mutta myös niisä on ulospääsy, ne vaimenee, niinkuin ohittavan junan ääni, ne voi olla raskaita - kuten junakin ja niistä jää muistot. Mutta ne myös vahvistaa.
